Jatkuva vallankumous on poliittinen oppi, jonka mukaan työväenluokan maailmanlaajuinen vallankumous on jatkuva prosessi, jota pitää tukea. Oppi muodostui Venäjällä vuonna 1917 tapahtuneen lokakuun vallankumouksen jälkeen. Näkemys joutui syrjään sen jälkeen, kun spartakistien vallankaappausyritys Saksassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1919 epäonnistui, Unkarin neuvostotasavalta kukistui myöhemmin samana vuonna ja Neuvosto-Venäjä epäonnistui Puolan valtaamisessa vuonna 1920. Lev Trotski ja hänen kannattajansa eli trotskilaiset puolustivat ajatusta jatkuvan vallankumouksen välttämättömyydestä vielä tämän jälkeenkin. Neuvosto-Venäjällä ja sittemmin Neuvostoliitossa kuitenkin vakiintui Josif Stalinin kannattama käsitys ”sosialismista yhdessä maassa”, minkä mukaan Neuvosto-Venäjän ja Neuvostoliiton tuli keskittyä ennen kaikkea talousuudistukseensa maailmanvallankumouksen aktiivisen tukemisen asemesta. Käytännössä Neuvostoliitto kuitenkin piti yllä kominternia ylläpitääkseen verkostonsa kaikissa maissa, joissa oli kommunistinen puolue.
Täysin toisessa merkityksessä jatkuvasta vallankumouksesta puhuttiin Kiinan kulttuurivallankumouksen yhteydessä vuodesta 1966 alkaen, jolloin sillä tarkoitettiin vallankumouksen (kontrolloitua) jatkamista kommunistisen puolueen jo valmiiksi johtaman yhteiskunnan sisällä.